Mahdollisuuksien äärellä

Kilimanjaro and Acacia Trees

Jos silmät ovat sielun peili ja pelottavinta on olla näkyvä itselleen
kuten Sanna Wikström/Hidasta elämää-sivustolla toteaa, niin mikä on sen pelottavampaa, kuin ihminen joka tuntuu näkevän meidän sisälle.

Kun joku sellainen näkee, kuulee ja kohtaa meidät juuri sellaisena kuin me itse koemme itsemme tai vielä täydellisempänä ja parempana, me tulemme paljaiksi itsellemme. Sellaisen ihmisen kohdatessaan tulee jollakin tavalla riisutuksi. Kun tuo toinen on meille hyvä ja kohtaa meidät lämpimästi, on meillä mahdollisuus tutustua itseemme uudella tavalla.

Elämä on usein kiireistä, täynnä toimintaa päivästä toiseen. Haemme tasapainoa, haluamme mielekkyyttä, onnea ja kykyä elää hetkessä. Haluamme paljon, mutta emme oikeastaan tiedä mistä pitäisi aloittaa. Haalimme ympärillemme kaikkea. Kikkailemme ruualla, sisustamisella, vaatteilla ja jopa ihmissuhteilla. Kuitenkin se, mistä meidän pitäisi aloittaa on hyvin lähellä, lähempänä kuin usein muistamme.

Se olemme me itse.

Moni ihminen on kasvanut usein ajattelemaan muita enemmin kuin itseään. Jossain kohdassa tämä ajattelu alkaakin tuottamaan tyytymättömyyttä. Emme enää muista, mitä on olla hyvä itselleen. Alkaessamme matkaa omaan kohti tyytyväisyyttä ja onnea, alamme riisua itsestämme kerroksia, joita olemme siihen kasanneet. Meihin on kertynyt monenlaisia tunteita, epäluottamusta, pelkoja ja jopa vihaa. Olemme sulkeneet itsemme elämältä, antaneet painolastien kasaantua, antaneet itsestämme niin, että olemme vain kuoria entisestä minästämme.

Paljaaksi tuleminen on oman haavoittuvuuden ja herkkyyden näkyville tuomista. Samalla meille avautuu omasta sisäisyydestä uusia maailmoja, jotka vievät meitä kohti sitä ihmisyyttä, joka tekee meille hyvää. Tekee meistä hyvän ihmisen juuri itsellemme.

Ongelmat vai mahdollisuudet ?

Hyvin tavanomainen tapa puhua asioista on kertoa ongelmistaan sekä hankalista asioista ja ihmisistä, jotka ovat taas tulleet häiritsemään rauhaisaa eloamme. Oikeastaan usein voi saada sellaisen vaikutelman, että jos olet liian positiivinen tai näet asioissa myös valoisan puolen, et ole realistinen vaan jonkinlainen yltiöoptimistinen haihattelija, joka ei tiedä oikeasta elämästä (lue ongelmista) yhtään mitään.

Ongelmista on joskus kiva puhua, niitä voi olla kiva paisutella ja niihin on hirvittävän mukava uppoutua. Mutta mihin se lopulta johtaa ? Tuoko se ollenkaan vastauksia siihen, mihin me niitä tarvitsemme ? Mitä me näemme, jos katsomme kohti ongelmaa ?

Kun siirrämme katseen muualle, alamme nähdä jotain muuta. Jos stressaavassa ja kiireisessä tilanteessa muistamme jotain mistä nautimme ja päätämme ottaa hetkeksi käyttöön ”Hällä väliä” – asenteen, annammekin itselle luvan olla välillä ihan hassu, emmekä hetkeen välitä mistään muusta kuin omasta hyvästä olosta. Saatammekin huomata, että elämä on oikeastaan ihna mukavaa.

Mahdollisuuksien ja erilaisten vaihtoehtojen näkeminen ympärillään saamme elämäämme uutta väriä sen sijaan,  että näemme vain mahdottomuuden ja edessä olevien ylitsepääsemättömien asioiden jonon.

Toisin sanoen, vuoren juurella seisoessa vuori näyttää isolta ja mahdottomalta, mutta vuoren laelta avautuu aivan uudenlainen maisema, mahdollisuuksien maisema.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>